SAAKO PAHOLAISTA YMMÄRTÄÄ?

Vrubelin "istuva demoni" vuodelta 1890. Kaikki kuvat: Wikipedia commons.

Venäläinen Mihail Vrubel (1856-1910) maalasi uransa loppupuolella lukuisia maalauksia demonista. Kuvien innoittajana oli Lermontovin runo, jossa paholaiseen suhtaudutaan empaattisesti: "Demoni karkoitettu liiti maan yläpuolella suruissaan..." Lermontovin runon ja Vrubelin kuvien paholainen on entinen kerubi, sittemmin taivaasta karkoitettu,  ja hän muistelee haikeana loistonsa päiviä. 1890 -luvun Venäjällä moiset demonikuvat herättivät arvostelua. Nykykatsojaa ne tuskin järkyttävät ja oheisesta kuvasta löytää helposti haikeaa kauneutta. Kysymys kuitenkin kuuluu - saako paholaista kohtaan olla empaattinen?

Perinteisesti paholainen on kuvattu alleviivatun kielteisessä valossa.  Michael Pacherin (1453-1498) maalauksessa erittäin ruma ja takapuoleltaan omituinen paholainen kiusaa kirkkoisä Augustinusta. Kristityt taiteilijat ovat kuvanneet paholaisen myös hirviönä, joka kiduttaa ihmisiä manalassa, tai pelottavan synkkänä enkeliruhtinaana, joka johtaa pahan sotajoukkoja. Toisinaan paholaiselle lainattiin kreikkalaisten Pan- jumalalta sarvet ja pukinsorkat: monet ensimmäisten vuosisatojen kristityistä ajattelivat, että roomalaisten ja kreikkalaisten palvomat jumalat ovat kyllä olemassa, mutta ne eivät ole jumalia, vaan pahoja henkiä. Hillitön ja rietasteluun taipuva Pan sopi paholaisen esikuvaksi erityisen hyvin. Kauniitakin paholaisia taidehistoriasta löytyy - silloin on usein ajatuksena, että paholaisen kauneus on pettävää ja pinnan alta löytyy petollinen viekoittelija.

 Vrubelin aikalaisista löytyy sentään muitakin, jotka suhtautuvat paholaiseen empaattisesti. Suomessa myötätuntoisia pirukuvia on maalannut erityisesti Hugo Simberg (1873-1917). Oheisessa kuvassa Simbergin säälittävä piruhahmo tekee keittiöhommia. Katsoja vähintäänkin epäilee, että tuolta pirulta kaatuu ruuat lattialle ja kaikki muukin menee pieleen. Eräässä toisessa kuvassa Simberg laittaa piruparkansa keinumaan enkelin kanssa ja kolmannessa piru kiertää maailmaa kaksosten äitinä ruokaa kerjäten.

Simberg kesytti pirun lisäksi myös kuoleman. Tampereen tuomiokirkosta löytyy kuuluisa "kuoleman puutarha" -maalaus. Siinä luurankohahmoinen noutaja munkinkaavussaan pitää hyvää huolta puutarhasta. Eräässä pienessä mutta riipaisevassa piirroksessa Simbergin luurankomunkki luistelee jäällä hukkunut lapsi hellästi sylissään. Viesti tuntuisi olevan, ettei viikatemies ole julma vaan pikemmin kiltti ja hellä.

Suurimman kohun keskelle Simberg joutui, kun hän maalasi Tampereen tuomiokirkon kattoon oheisen käärmeen - siitä tuli vähän sanomista!  Ongelma ei ollut kuva itsessään - omena suussa kuvattu käärme näyttää enemmän koomiselta kuin pelottavalta. Pahennusta herätti käärmeen sijainti - kunniapaikalla kirkon katossa. Mitä ihmettä taiteilija halusi sanoa? Ajatteliko hän kenties, ettei paholainen olekaan aivan paha? Tai että  syntiinlankemuuskertomuksen käärme ei ollut paholainen ollenkaan?

Itse asiassa moni Raamattua tieteellisesti tutkiva on juuri tätä mieltä. Esimerkiksi Yalen yliopiston uskontotieteen professori Christine Hayes (2012, 47) toteaa varsin suoraan, ettei syntiinlankeemustarinan käärmettä ole tarkoitettu paholaishahmoksi, vaan se on samanlainen "puhuva eläin", jollaisia löydämme myös Aisopoksen eläinsaduista. Kristillisessä tulkintaperinteessä käärmettä on kuitenkin sitkeästi pidetty paholaisena.

Käärmeellä on silti ollut ymmärtäjiä jo kristinuskon alkutaipaleella. Greenblattin (2017, 65-70) mukaan vuosina 350-400 joukko egyptiläisiä munkkeja piilotti Nag Hammadin luolaan ison joukon toisinajattelijoiden tekstejä. Kristinuskosta oli tuolloin tullut valtion suosima uskonto ja monet luolaan kätketyistä teksteistä olivat vaarassa päätyä tuhottaviksi, koska ne olivat reippaasti harhaoppisia. Esimerkiksi The testimony of the truth kirjasessa syntiinlankeemus kerrotaan käärmeen näkökulmasta ja ihmetellään, miksi ihmeessä ihminen ei olisi saanut syödä tiedon puusta. Mitä pahaa tiedossa on? Entä miksi rakastava Jumala vaatisi sokeaa tottelemista? Eikö käärme itse asiassa puhunut totta, kun se sanoi: "ette te suinkaan kuole, vaan silmänne avautuvat ja tulette tietämään sekä hyvän että pahan?"

Sen enempää Egyptin harhaoppiset munkit kuin paholaista empaattisesti kuvaavat taitelijat eivät kuitenkaan ole pahuuden asialla tai halua palvoa pahaa. Pikemminkin he muistuttavat meille, että maailma ei ole aivan niin mustavalkoinen kuin ehkä haluaisimme ajatella. Arjen pahoja tekoja tekevät usein ihmiset, jotka pitävät itseään hyviksinä, ja kohtelevat pahiksiksi luulemiaan julmasti.  Ehkä Hugo Simberg teki  kovin viisaasti maalaamalla käärmeen kirkon kattoon - jos ei muuta, niin tehdäkseen meistä hieman epävarmempia ja varovaisempia, kun tuomitsemme asioita hyviksi ja pahoiksi.

Ohessa on vielä linkki BBC:n sivustolle, jossa kerrotaan mm. siitä, miten poliiittiset ja uskonnolliset vastustajat on demonisoitu paholaisen edustajiksi - luterilaiset saattoivat kuvata paholaisen soittamassa katolisen munkin nenää kuin huilua, katoliset kuvasivat protestanttien johtajia monipäisenä ilmestyskirjan petona. Tuoreampiakin esimerkkejä vastustajan demonisoimisesta on valitettavasti olemassa.
http://www.bbc.co.uk/timelines/zwsfg82

Lähteitä:
Steven Greenblatt (2017) The Rise and Fall of Adam and Eve.
Christine Hayes (2012): Introduction to the bible.