NOLOJEN TILANTEIDEN PURITAANI

Kuvat: Wikipedia commons

Italialaisen renessanssin edelläkävijöihin kuuluneen Masaccion (1401-1428) maalaus Paratiisista karkoitetuista alkuihmisistä enteilee jotakin uutta. Kuva ei perustu Raamatun ja kirkkoisien tarkkaan tuntemiseen. Se on pikemmin psykologinen tutkielma. Taiteilija on pitänyt silmänsä auki ja tarkkailut oman aikansa ihmisiä: Eeva peittää rintansa ja sukuelimensä, mutta Adam ei peitä sukuelimiään vaan kasvonsa. Joidenkin mielestä Adamin hahmo kuvaa syyllisyyttä ja Eevan häpeää. Ehkä niin. Tai sitten maalaus kuvaa yksilöiden välisiä luonne-eroja tai eroja siinä, miten tuona(kin) aikana miehiä ja naisia arvioitiin eri kriteereillä. Niin tai näin, taiteilija on tiivistänyt jotakin kiehtovaa. Samalla hän on kuvannut kovin myötätuntoisesti paratiisista karkoitettujen tuskaa.

Riipaisevin tulkinta Adamin ja Eevan psykologiasta löytyy kuitenkin kirjallisuudesta. John Milton (1608-1674) oli syvästi uskonnollinen, hypersivistynyt ja erittäin herkkä runopoika, joka sotki rakkausasiansa maksimaalisen julkisesti. Lisäksi hän onnistui riitelemään vähän kaikkien kanssa - siksi nimitän häntä nolojen tilanteiden puritaaniksi.

Hän oli vauraasta perheestä ja pääsi opiskelemaan Cambridgeen. Siellä runopoikaa ei aina katsottu hyvällä, ja hän sai pilkkanimen lady. Kun monet tulevat piispat rällästivät ja kävivät ilotaloissa, Milton säilytti poikuutensa ja keskittyi haaveilemaan, katsomaan kaukaa ja runoilemaan. Kaunosieluisuus ei silti estänyt häntä olemasta jyrkkä, ehdoton, aivan mahdoton ja teräväkielinen: kun karskit ja elostelevat opiskelutoverit ylenivät kirkon hierarkiassa, Milton kirjoitti heistä viiltävän ilkeästi.

Vanheneva poikamies Milton uppoutuu klassisten kielten maailmaan, lukee paljon ja kirjoittaa paljon. Vauraan isänsä varoilla hän tekee pitkän italianmatkan ja tutustuu sikäläisiin neroihin. Hän palaa Italiasta - hämmästyttävästi - poikuutensa ja puritaanisuutensa säilyttäneenä (siis sikäli kuin tiedämme ja voimme luottaa hänen omiin teksteihinsä). Vuonna 1643, nyt jo lähes nelikymppinen John Milton ilmeisesti rakastuu tulenpalavasti. Nainen on kuningasmielisen perheen 17 -vuotias tytär Mary Powell. Köyhtynyt aatelissuku suostuu rikkaan vanhanpojan kosintaan, mutta nuori tyttöparka ei viihdy oppineen vanhanherran synkässä kodissa. Mary jättää miehensä vain kuukauden kuluttua häistä. John ja Mary ovat kadottaneet paratiisinsa.

Tilanne on John Miltonille(kin) nolo. Hän on ollut se herkkävireinen mies, joka odottaa vuosia aitoa rakkautta. Hänellä on itsehillintää olla toilailematta. Hän on huikean älykäs ja oppinut, mutta hän ei osaa valita itselleen kumppania. Irstailevat rellestäjäpiispat ovat tässä asiassa häntä viisaampia ja saattavat jälleen ilkkua "Lady" John Miltonille. Tämä ei selvästikään ole kyllin miehekäs pitääkseen naista tyytyväisenä.

Tuossa tilanteessa moni mies olisi tehnyt kuin oheisen kuvan Adam, peittänyt kasvonsa ja murjottanut hiljaa. Mutta ei John Milton. Tuo syvästi uskonnollinen, ankara puritaani kirjoittaa kirjasen, jossa puolustaa avioeroa. Perusteet hän löytää tutusta tarinasta Adamista ja Eevasta. Jumala ei nimittäin luonut Eevaa, jotta Adam voisi lisääntyä tai tyydyttää seksuaalisia halujaan. Jumala loi Eevan, koska Adam oli yksinäinen. Milton järkeilee, että avioliiton alkuperäinen tarkoitus on siten liennyttää ihmisen yksinäisyyttä. Jos pariskunta ei kuitenkaan viihdy yhdessä, avioliiton tarkoitus ei toteudu ja silloin pitäisi olla mahdollisuus erota.

Milton oli hankkinut paljon vihamiehiä ja heillä oli tässä vaiheessa hauskaa. Avioeroa pidettiin protestanttisissakin piireissä huonona asiana ja Miltonin perusteita kevyinä. Avioero esim. pettämisen tai harhaoppisuuden takia voitiin ymmärtää... mutta viihtymättömyys, yksinäisyys... mitä nuo hassut oppineet seuraavaksi keksivätkään. Joku vinoili, ettei Milton voi viihtyä vaimon kanssa, jos tämä ei puhu klassisia kieliä.

Miltonin elämä jatkuu varsin myrskyisenä. Kuningasmielisten kärsiessä poliittisia tappioita, Mary palaa miehensä luo. Pariskunta elää monta vuotta yhdessä ja he saavat lapsia. Lopulta Mary kuitenkin kuolee lapsivuoteeseen ja hieman myöhemmin John menee uusiin naimisiin. Kaiken tämän keskellä Milton nousee valtakunnan politiikkaan Oliver Cromwellin "protestanttisen diktatuurin" aikana. Kiivaana ja kovasanaisena miehenä hän tietenkin puolustaa kuninkaan teloitusta ja hankkii lisää erittäin vaarallisia vihamiehiä. Cromwellin kukistuttua kuningasmieliset mielellään suolestaisivat Miltonin, mutta tämän onnistuu piileskellä pahimman ajan yli. Joitakin ystäviäkin vielä löytyy ja ilmeisesti he puhuvat Miltonille armahduksen.

Vanheneva John Milton on monella tapaa lyöty mies. Kaiken lisäksi hän sokeutuu - mies, jonka suurin intohimo on ollut kirjojen lukeminen, on nyt muiden avun armoilla niin lukemisessa kuin kirjoittamisessa. Epätoivoisena Milton pakottaa tyttärensä lukemaan ääneen kielillä, joita he eivät ymmärrä (tyttäret eivät ilmeisesti erityisemmin rakastaneet tyrannimaista isäänsä).  Vanhuutensa ja sokeutensa vuosina Milton kuitenkin tekee runoelman, jolla hän nousee klassikon asemaan länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Hänen Kadotettu paratiisi teoksensa kertoo niin paholaisen kuin Adamin ja Eevankin tarinan.

Milton vaikuttaa minusta erittäin hankalalta, hemmotellulta ihmiseltä, jota en haluaisi työtoverikseni saatikka pomokseni. Ja hänen puolisonsa ja tyttärensä saavat totisesti myötätuntoni. Samalla Milton on kärsimyksessään ja yksinäisyydessään aseistariisuvan avoin. Kuin vallan vailla ihoa. Kirkkoisä Augustinuksen synnintunto tuntuu kovin teoreettiselta verrattuna Miltonin ylpeään uhmaan. Milton väittelee ja kiistelee, mutta kaikki tietävät hänen häpeänsä.

Kadotetun paratiisin 8. luku (jakeesta 360 eteenpäin) kannattaa lukea. Kun Adam valittaa yksinäisyyttään, Jumala vastaa, että onhan sitä eläimilläkin ymmärrys. Eikö Adam saisi riittävästi seuraa niistä? Adam rohkenee väittää vastaan - Adam haluaa tasavertaista ystävyyttä, jossa ilo nautittaisiin tasan. Tähän Jumala vastaa sangen hämmentävästi: "Mitä ajattelet minun osastani... Ei minullakaan ole muuta seuraa kuin halvat elolliset jotka loin..." Adam vetoaa siihen, että Jumala viihtyy koska on täydellinen, mutta "Hiukan toisin on ihmisen - sen tähden tahtoiskin hän vertaisensa kanssa keskustellen vähentää vikojansa."

Sokea, monin tavoin nöyryytetty runoilija taisi juuri löytää jyvän.

Lähteitä:
Greenblatt: The Rise and Fall of Adam and Eve.
Milton: Kadotettu paratiisi. Suomentanut Yrjö Jylhä, vuodelta 1952. Kirjan esipuheessa ja englannin kielisessä wikipediassa runsaasti tietoa Miltonista ja youtubesta löytyy lukuisia luentoja, jossa hänen tuotantoaan pohditaan syvällisemmin kuin mitä minä tässä.